Kajon ensimmäinen pentu syntyi keskiviikkona puoli yhdeksältä illalla. Kun tyypin pää putkahti esiin, katsoimme silmät pyöreinä kuinka iso se on. Kajon ponnistellessa saadaakseen pennun muiltakin osin tähän maailmaan selitimme sille, että se olisi hankalin pentu, todennäköisesti myös isoin, loppu tulisi olemaan helpompaa. Pentu pullahti lopulta ulos, se painoi 270 g ja sai nimekseen Hemmo.
Seuraava pentu ei sitten ollutkaan juuri sen helpompi. Kaunis siro poika, jota arvelimme ensin tytöksi, putkahti maailmaan. Tyyppi painoi peräti 303 g ("Anteeksi mitä, punnitsisitko sen uudestaan?") ja sai nimekseen Kaarle Suuri.
Kolmas poika syntyi vain puoli tuntia Kaarlen jälkeen. Risto sai nimensä Risto Räppääjän mukaan – pikkuveljeni luki kyseistä kirjaa pentuhuoneen ulkopuolella samalla kuunnellen vaivihkaa mitä pentulaatikon ääressä tapahtuu.
Kolmen veljeksen jälkeen Kajo keskittyi pentujen hoivaamiseen. Välillä tuli supistuksia ja vaikutti, että Kajo alkaisi synnyttää seuraavaa, mutta rouvan keskittyminen siirtyikin aina takaisin pentuihin. Kun oli kulunut kaksi tuntia, kokeilin tuntuisiko pentua synnytyskanavassa. Pieni tassunkärki osui sormenpäihin. Kajo laitettiinkin sitten rappuskävelykierrokselle, jonka jälkeen kokeiltiin uudelleen. Nyt sormiin osui ensin tassu... ja sitten kuonon kärki. Kaksi pentua tuntui yrittävän puskea maailmaan yhtä aikaa. Vihreää, istukan irtoamisesta merkkinä olevaa eritettä alkoi valua ulos.
Pennut olivat kuljetuslaatikossa ja tavarat kasassa muutamassa minuutissa. Matka eläinsairaalalle sujui yön rauhassa kiitollisen nopeasti (tuhannesti kiitoksia ihanalle Ullalle, että saimme auton lainaan tällaisten tilanteiden varalta <3). Perillä pääsimme heti sisään ja eläinlääkäri tunnusteli tilanteen. Kiitos ja ylistys, synnytyskanavassa tuntui enää pennun pää. Kajon supistukset olivat kuitenkin lakanneet, joten sille annettiin kalkkia ja oksitosiinia. Ultralla tarkastettiin vielä pentujen elävyys: löydettiin kahdet hyvät sykkeet. Olo helpottui jo paljon, Kajon tarvitsisi vain puskea tyypit ulos.
Supistuksia ei vain vieläkään kuulunut, joten Kajolle annettiin toinen annos oksitosiinia. Ei kulunu kauaakaan, kun kaksi viimeistä kakaraa saatiin pihalle. Vähän piti antaa vetoapua näiden kanssa, olivat niin isoja rötkäleitä, etteivät meinanneet millään mahtua lantio-ontelon läpi. Ensin syntyi hartaasti toivottu tyttö, Henni, ja viimeisenä vielä yksi poika, Eetu.
Loppu hyvin kaikki hyvin. Meillä oli viisi aivan ihanaa pentua, joiden emme uskoneet koskaan edes syntyvän. Kaiken huipuksi kaikki selvisivät synnytyksestä hengissä, ensimmäistä kertaa meidän kennelin historiassa. Pentuonni oli niin ihanaa ja autuasta, pennut niin isoja ja reippaita, että pystyi uskomaan, että kaikki menisi hyvin tästä eteenpäin.
Miksi meidän täytyi olla väärässä?
Ensimmäinen vuorokausi sujui todella hyvin, Kajo hoiti ja pennut keräsivät hienosti painoa. Toisen päivän iltapunnituksessa heräsi kuitenkin huoli: kaksi pentua oli menettänyt painoa suhteessa edelliseen punnitukseen. Risto oli reipas ja alkoi heti imeä kun sen tuuppasi hyvälle nisälle. Huoh, ehkä maitoa ei vaan ole tullut tarpeeksi.
Toinen laihtuja oli Kaarle. Pieni oli nukkumassa ja yritin herätellä sitä syömään. Kiemurtelu oli vähän vaisua pennun normaaliin protestointikäytökseen nähden, ja kun sen laittoi nisälle, se vain vähän tökki Kajon mahaa ja jäi siihen makaamaan. Kun nisän tuuppasi suoraan Kaarlen suuhun se korkeintaan otti siitä kiinni, muttei alkanut imeä. Ensimmäisenä mieleen tuli, että poika oli päässyt kuivumaan. Sitten huomio kiinnittyi pinkeään mahaan. Se ei käynyt järkeen, eihän muru ollut syönyt mitään vähään aikaan. Seuraava ajatus oli ummetus, ehkä Kajo oli unohtanut kakattaa sen. Aloin pyyhkiä pennun masua kostealla liinalla. Pissa tuli ja pentu piippasi hieman, kuten ne usein tekevät kakkaa punnatessaan. Mutta mitään ei tullut ulos. Tarkastelin peppua vähän tarkemmin ja syy huonolle voinnille löytyi. Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskia heti kun huomasin, ettei tällä pienellä pojalla ollut peräaukkoa. Kummakos tuo, että masu on pinkeä ja ruoka ei maistu, jos ei ole ikinä saanut kakattua. Itkun ja kauhun seassa vain kysyin itseltäni uudestaan ja uudestaan miten en ollut huomannut asiaa aikaisemmin. Miten voi olla etten ollut huomannut tätä?
Vastaus eläisairaalan päivystyspuhelimessa oli selvä: pikkuinen olisi päästettävä kärsimyksistään mahdollisimman pian. Kaarle pakattiin pieneen pahvilaatikkoon villapaidan, lämpötyynyn ja kroonikkovaipan kanssa. Taksimatka eläinsairaalaan tuntui yhtä aikaa kestävän ikuisuuden ja menevän liian nopeasti. Anna tuli taholtaan myös sairaalalle ja pääsimme yhdessä samoin tein sisään.
Pienenpieni toivonkipinä eli, jos Kaarlen voisi vielä pelastaa. Juttutuokio eläinlääkärin kanssa johti kuitenkin nopeasti lopulliseen päätökseen. Ei olisi ollut oikein lähteä yrittämään kivuliaita toimenpiteitä, jotka tuskin olisivat pennun henkeä säästäneet. Nukutin itse rakkaan pienen Kaarlen ikiuneen.
Pentulaatikon ääreen palattuani kaikki vaikutti olevan kuin ennen, lukuunottamatta yhden murun puuttumista. Kajo ei pienen perään haikaillut, se ehkä tiesi mikä kohtalo sitä oli odottanut.
Kaarle Suuri 6.11-8.11.2013
Se että elämäsi oli lyhyt, ei lainkaan vähennä sitä surua, jonka tahtomatta jätit sydämiimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti